ARVOSTELU: Suuren pelin paluu. Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa. Hiski Haukkala (2020)

Hiski Haukkala on viime vuosina ansaitusti tullut monelle suomalaiselle tutuksi tarkkanäköisenä, poleemisena ja kiinnostavana ulkopolitiikan tutkijana ja taustavaikuttajana. Hänellä on merkittävä kyky kuvata abstrakteja kansainvälisen politiikan teorioita ja kehityskulkuja laajalle yleisölle ymmärrettävällä ja oivaltavalla tavalla.

Haukkalan uusin kirja Suuren pelin paluu: Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa (Otava, 2020) piirtää kuvan nopeasti muuttuvasta maailmasta, jossa suurvaltojen välinen kilpailu on tehnyt paluun, Euroopan unioni kiikkuu kuilun reunalla ja yllämme leijuu kaiken elämän planeetalla vaarantava ilmastonmuutoksen, biodiversiteetin romahtamisen ja kahlitsemattoman teknologisen kehityksen myrsky. Kirjan ensimmäinen lause onkin osuvasti: ”Tervetuloa kriisien maailmaan!”

Kirjan kiinnostavinta antia ovat alkuosassa maalattu kuva Suomen kansainvälisen toimijuuden kehityksestä ja historiasta, sekä kirjan lopussa kehitelty ajatus pienen maan suuresta strategiasta.

Näistä ensimmäinen tuo lisäarvoa tulkinnalla Magnus Sprengtportenin roolista Suomen itsenäisyyden ajatuksen syntymisessä, sekä kertomalla suurelle yleisölle eheän ja kiinnostavan tarinan Suomen kansainvälisen roolin kehittymisestä 1700-luvulta, päätyen nykyhetkeen. Tämä ankkuroi kirjan huomiot ymmärrykseen menneestä.

Jälkimmäisessä kirja hahmottelee Suomelle kymmenen yleistä periaatetta ja kolme keskinäisriippuvaista toimijuuden kehää, joiden varaan kriisien maailmassa selviytymisen strategia voisi pohjautua. Sisin kehä kuvaa Suomen omaa kansallista turvallisuutta, keskimmäinen kehä on alueellinen ja laajemmin kansainvälinen turvallisuus, jossa Suomi pyrkii ennaltaehkäisemään ja ratkomaan konflikteja. Kolmas kehä puolestaan on globaaliturvallisuuden kehä, joka käsittää koko ihmiskuntaa ja planeettaa uhkaavat tekijät.

Perinteisesti kansainvälisessä politiikassa suuret strategiat (engl. Grand strategy) on jätetty suurten valtioiden huoleksi. Pienemmille on riittänyt pienempikin tiekartta. John Lewis Gaddis on kuvannut suuren strategian tarkoittavan potentiaalisesti rajoittamattomien tavoitteiden yhteensovittamista pakollakin rajoitettuihin käytössä oleviin kykyihin. Gaddisin mukaan strategian ”suuruus” juontuu pelissä olevista panoksista, ja koska panokset ovat subjektiivisia, olisi väärin sanoa ainoastaan valtioilla olevan suuria strategioita, yhtä hyvin niitä voivat tarvita myös yksilöt tai yritykset.

Tässä mielessä on viisasta, että myös pieni valtio pohtii oman toimijuutensa rajoja, tärkeimpiä tavoitteitaan ja näihin käytettävissä olevia kykyjään.

Minkä tahansa strategian on pohjauduttava jaettuun ymmärrykseen toimintaympäristöstä ja keskeisistä tavoitteista ollakseen aidosti toimintaa ohjaava. Kirjan sanomaa mukaillen tarvitaan yhteistä näkemystä tosiasioiden tunnistamisesta. Jos näistä vallitsee toimijoiden välillä erimielisyyksiä, ei keinojen yhteensovittaminen tavoitteisiin ole mahdollista. Kirjan hahmotelma pienen maan ”huoneentauluksi” on hyvä alku laajemmalle keskustelulle ja pohdinnalle aiheesta.

Jättiläisten taistelu

Suurvaltojen välisten jännitteiden kasvu ja suurvaltakilpailun paluu ei tule uutisena kenellekään viime vuosina maailman menoa seuranneille. Kirjan kuvaus on tältä osin elävää ja maalaa selkeän kuvan muutosvirroista, mutta varsinaisia uusia oivalluksia tekstistä ei löydy. Trendit tunnistetaan, mutta johtopäätökset jäävät kesken.

Selkeimmin tämä on havaittavissa kirjassa esitellyssä kaksoisstrategiassa Suomen Venäjä-haasteen hallitsemiseksi. Kyse on kahden funktion vuorovaikutuksesta. 0-funktio kuvaa Suomen sisäisten ja ulkoisten vahvuuksien ja turvallisuuden vaalimista. 1-funktio puolestaan esittää hyvien suhteiden ylläpitopyrkimystä Venäjän kanssa ja tämän aikomuksen johdonmukaista viestimistä kaikilla tasoilla. Kaksoistrategia vaatii toimiakseen molempia funktioita.

Tähän kaksoisstrategiaan sisältyy paljon arvokasta pohdintaa, mutta samalla se jää lähinnä Suomen nykyisen Venäjä politiikan kuvaukseksi. Yhtäältä pidetään kiinni omista vahvuuksista ja EU:n pakotteista ja toisaalta ylläpidetään toimivia naapuruussuhteita omista intresseistä käsin.

Samaa vaillinaisuutta on havaittavissa kuvauksessa Yhdysvalloissa käytävästä keskustelusta maan tulevaisuuden roolista. Kirjassa on osuvasti havaittu, mihin pisteisiin maan sisäinen paine kohdistuu: Kiinan nousun haaste ja tästä juontuva tarve muuttaa suurvaltastrategiaa, sekä Yhdysvalloille erittäin kalliiksi käyneet sisäiset ja ulkoiset politiikan virheet. Tulevaisuuden kehityskuluiksi tarjotaan kahta mahdollista ja yllätyksetöntä vaihtoehtoa: uutta tasapainotilaa Yhdysvaltain ja Kiinan välillä tai vastakkainasettelun kasvua. Epäselväksi jää, mitä näiden kahden pisteen väliltä löytyy ja miltä niiden todellisuus toteutuessaan näyttäisi.

EU-pessimistin tunnustukset

Lukijalle ei jää epäselväksi kirjailijan näkemys Euroopan unionin tulevaisuuden näkymistä. Optimistisimmassa tulkinnassa EU selviää käsillä olevista kriiseistä keskittymällä yhä enemmän niille yhteistyön aloille, joissa jäsenmaat ovat yksimielisiä ja löytävät yhteisiä tavoitteita. Pahimmillaan on syytä varautua ”vallattomaan, taantuvaan ja pirstoutuvaan Eurooppaan”, eikä EU:n romahdustakaan voida sulkea pois mahdollisuuksien joukosta.

Kirjassa määritellään osuvasti unionin heikkouden juurisyy: ”EU:lta puuttuu kykyä identifioida yhteiset eurooppalaiset edut ja tahtoa puolustaa niitä.” Vika on eurooppalaisissa itsessään ja vain eurooppalaiset itse voivat päättää toisenlaisesta unionista.

Taudinkuva on oikea, mutta uskottava lääke jää uupumaan. Kirjailija suhtautuu epäillen syvenevän integraation mahdollisuuksiin ratkaista EU:n ongelmia synnyttämättä samalla uusia ongelmia. Integraation nähdään olevan sidoksissa kansallisen suvereniteetin kaventumiseen ja kansallisten vastuiden lisääntymiseen. Ratkaisuksi EU:lle tarjotaan kansallisvaltioiden pelastamiseen tähtäävää tehtävää, jossa yhteistyö keskittyisi niille aloille, joilla siitä on ”selvää lisäarvoa.”

Näkyvimmillään pessimistinen tulkinta integraation seurauksista on kuvatessa EU:n elpymispaketista käytyä keskustelua. Kirjoittaja toteaa esitettyihin ratkaisuihin sisältyvän ”merkittäviä, koko unionin oikeudelliseen pohjaan kajoavia ongelmia.” Argumentin tueksi esitetään professori Leino-Sandbergin aiheesta esittämä oikeudellinen kritiikki. Täysin huomiotta jäävät EU-komission, Eurooppa-neuvoston oikeuspalvelun, Suomen oikeuskanslerin ja Eduskunnan suuren valiokunnan kuulemien valtiosääntöasiantuntijoiden lausunnot, joista ilmenee asiantuntijoiden enemmistön hyväksyntä päätöksen oikeusperustalle.

Oikeudelliseen kritiikkiin keskittyminen sulkee pois myös elpymispaketin poliittisen luennan. Tässä näkökulmassa vastakkain ovat EU:n yhtenäisyys ja sisäinen vahvuus, sekä jäsenmaiden yksittäiset intressit, joissa tuijotetaan lähinnä viivan alle jäävää kansallista saantoa. EU:n yhtenäisyys, ja täten uskottavuus myös ulkoisena toimijana, ovat tässä luennassa yhteydessä elpymisvälineestä saavutettuun sopuun.

Elpymisväline on syksyn keskeisiä ja suuria tunteita herättäviä poliittisia väittelynaiheita kansallisissa parlamenteissa. Kirjoittaja itse ennustaa kriisin varjolla tehtyjen toimien voivan ajan mittaan luoda ”mahdollisesti jopa vaarallisia uusia jänniteitä.” Lukijalle piirtyvä kuva esitetyn argumentin vahvuudesta jää valitettavasti puolitiehen.

Haukkalan muuttuvat koordinaatit

On kiinnostavaa pohtia mitkä asiat Haukkalan ajattelussa ovat kehittyneet ja mitkä käsitykset säilyneet tai vahvistuneet edellisen, vuodelta 2012 olevan kirjan, ja uuden julkaisun välissä. Nyt käsillä oleva kuva maailmasta on yhä synkempi, ja toivon näköaloja on tekstistä löydettävissä vähemmän. Samalla Haukkalan oma rooli ulkopolitiikan ajattelijana on muuttunut. Hän ei ole enää ulkopuolelta lasitaloon kiviä heittelevä värikäs keskustelunherättäjä, vaan samaisen lasitalon asukki, jonka kokemus valtionhallinnosta ja politiikan sisäpiiristä tuo uusia vivahteita ajatteluun. Tässä mielessä on ymmärrettävää, että kirjan johtopäätökset ja toimintasuositukset jäävät osittain vaillinaisiksi. Kirjoittajasta on tullut osa ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun valtavirtaa. Tämä ei vähennä kirjan merkitystä, päinvastoin, mutta samalla se tarkoittaa sitä, ettei kirjasta voi etsiä sen enempää ratkaisuja käsillä oleviin haasteisiin, kuin mitä valtavirran ajattelussa niitä on tarjolla. Kaiken kaikkiaan kirja on ansiokas, kiinnostava ja mukaansatempaava kuvaus niistä kansainvälisen politiikan murroksista, jotka uhkaavat temmata myös Suomen jälleen mukaansa. Kirja antaa lukijalle käsiin lukuisia langanpaloja, joita voi itse alkaa keriä kasaan. Tämä on jo itsessään tärkeä saavutus.

Joel Linnainmäki

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan opiskelija ja ulkoministerin erityisavustaja.

Tekstissä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan henkilökohtaisia.