Realismi politiikkana, arvot retoriikkana – missä menee Suomen puolustuspolitiikan raja?

Suomen turvallisuuspolitiikka nojaa puolustuksen uskottavuuteen, mutta sen todellinen kestävyys rakentuu arvoista. Kun sanat ja teot erkanevat, arvoista jää vain tyhjä retoriikka.

Presidentti Alexander Stubb on lanseerannut ristiriitaisen käsitteen: arvopohjaisen realismin. Sen on tarkoitus olla Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusta. Käytännössä arvopohjainen realismi tarkoittaa sitä, että Suomi puolustaa omia arvojaan, mutta tekee yhteistyötä myös sellaisten maiden kanssa, jotka eivät näitä arvoja jaa. Stubb itse on korostanut, että tämä antaa pienelle valtiolle liikkumavaraa geopoliittisen myllerryksen keskellä.

Viime vuosina Suomi on tehnyt merkittäviä asehankintoja Israelista. Suomi on tilannut muun muassa Daavidin linko -ilmatorjuntajärjestelmän, jonka arvo on yli 300 miljoonaa euroa. Lisäksi Suomi on hankkinut SPIKE-panssarintorjuntaohjuksia, jotka ovat jo aiemmin juurtuneet Puolustusvoimien käyttöön. 

Puolustusministeri Antti Häkkänen on linjannut, ettei Gazan sota vaikuta Suomen Israel-kauppoihin. Nämä hankinnat eivät siis ole sivujuonne, vaan osa Suomen puolustuksen kriittisiä ratkaisuja  ja samalla arvopohjaisen realismin todellinen koetinkivi.

Turvallisuuspolitiikasta kiinnostuneena opiskelijana ymmärrän Suomen logiikkaa. Meillä on yli tuhat kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Suomessa kansallinen turvallisuus on olemassaolon ehto, ei mielipide. 

Kuitenkin se, miten turvallisuutta ylläpidetään, on mielipidekysymys. Puolustushallinnon uramahdollisuudet kiinnostavat, mutta samalla koen arvoristiriitaa erityisesti asekauppoihin liittyen.

Mikäli tulkitsen arvopohjaista realismia oikein, tässä kysymyksessä puolustuksen uskottavuus ajaa arvojen edelle. Asejärjestelmä, joka tekee puolustuksesta uskottavan, on hankittava riippumatta siitä, että sen valmistusmaa on Israel.

Mutta juuri tämä tekee arvopohjaisesta realismista niin vaikeaa. Kaukana idästä sijaitsevat Euroopan maat voivat jäädyttää asekauppansa Israelin kanssa ilman, että niiden turvallisuus horjuu. Toisin kuin Suomen, Espanjan itsenäisyys ei ole Venäjän asevoimien varjossa, eikä Portugalin hallitus suunnittele suur-Portugalin rajojen piirtämistä. Pienen itäisen valtion realismi on armottomampaa kuin suurten eurooppalaisten maiden.

Käytännössä arvopohjaisessa realismissa on kyse kahdesta ulkopolitiikan suuntauksesta, realismista ja liberalismista. Realismi lähtee siitä, että valtiot ajavat ensisijaisesti omaa turvallisuuttaan ja etuaan. Liberalismi taas nojaa ajatukseen kansainvälisestä oikeudesta ja yhteisistä säännöistä. Arvopohjainen realismi yrittää yhdistää nämä kaksi, mutta riskinä on, että se jää puolitiehen: suuntauksesta tulee liian pragmaattinen liberaaleille ja liian arvolatautunut realisteille. Juuri asehankinnat Israelista tekevät tämän ristiriidan näkyväksi.

Suomi on ulkopolitiikassaan profiloitunut oikeusvaltion, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen yhteistyön puolustajana. Näitä arvoja toistetaan jokaisessa hallitusohjelmassa ja selonteossa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022 on vahvistanut tätä profiilia: olemme tukeneet pakotteita, ottaneet pakolaisia vastaan ja lähettäneet aseapua. Gazan sodassa vastaavaa avustusten rintamaa ei ole nähty. 

Tämä korostaa arvopohjaisen realismin ristiriitaa: arvojen sanotaan olevan keskeisiä, mutta ne joustavat Israelin kohdalla. Yhteen sotaan suhtaudutaan tinkimättömästi ja toiseen varovaisen hiljaisesti, vaikka YK:n tutkintakomissio ja monet asiantuntijat puhuvat kansanmurhasta.

Silti kysymys arvoista ei katoa. Israelin–Palestiinan-konflikti on toisen maailmansodan jälkeisen ajan synkkä virhe: uskonnollisesti ja historiallisesti latautunut alue, jossa kolonialismin jäänteet ja holokaustin trauma on puristettu pienelle maantieteelliselle alueelle. Israelia on pitkään kuvattu Lähi-idän ainoana demokratiana, mutta viime vuosien tapahtumat paljastavat tämän väitteen onttouden. 

Suomen linja on tukea kahden valtion mallia. Mutta kuinka uskottavaa on puolustaa palestiinalaisten oikeutta omaan valtioon, jos samalla vahvistamme sen tuhoajan sotilaallista kykyä ostamalla siltä aseita? 

Kun jopa kokonainen kansa on vaarassa kadota, kyse ei ole enää turvallisuuspolitiikan yksityiskohdista vaan koko ihmiskunnan moraalisesta tilasta. Konflikti on jatkunut vuosikymmeniä ja Israel on iskenyt valtavalla voimalla myös siviileihin. Silloin joudumme tilanteeseen, jossa kahden valtion mallia ei enää ole, eikä ole mitään mitä tunnustaa, jos palestiinalaiset kansana on tuhottu. 

Arvopohjaisen realismin heikkous on luottamus. Jos arvoihin tartutaan vain silloin kun se on helppoa ja ne hylätään vaikeissa tilanteissa, koko käsite romahtaa. Suomen turvallisuuspolitiikan uskottavuus ei lepää yksin asejärjestelmien varassa, vaan siinä, että sanat ja teot vastaavat toisiaan. Muuten arvopohjainen realismi paljastuu kylmän sodan opportunismin jatkeeksi – lyhytnäköiseksi hyötyajatteluksi.

Arvopohjainen realismi on houkutteleva ajatus, sillä se lupaa sovittaa yhteen moraalin ja turvallisuuden kovan logiikan. Israel-asekauppojen kohdalla jännite kuitenkin kasvaa vaikeasti hallittavaksi. Jos arvot väistyvät aina, kun ne joutuvat ristiriitaan turvallisuusajattelun kanssa, on syytä kysyä, onko kyse enää arvopohjaisesta realismista vai pelkästä realismista ilman arvoja.

Kolumni julkaistaan poikkeuksellisesti anonyymisti, sillä nimen julkaisulla voisi olla vaikutusta kirjoittajan uramahdollisuuksiin.

Kuvitus: Elisa Färm