Turkki tasapainoilee, eikä siksi voi saavuttaa suurvallan asemaa

Kirjoittanut: Topias Alasalmi

Turkin niemimaan strateginen sijainti Euroopan, Keski-Aasian ja Lähi-idän kohtaamispisteessä antaa Turkille alueiden välisissä kansainvälispoliittisissa kysymyksissä merkittävää toimijuutta. Maa pystyy hyötymään alueiden välisistä kiistoista. Ilman vahvempaa integroitumista tiettyyn alueeseen maan painoarvo voi kuitenkin jäädä kokoaan pienemmäksi. Erdoganin Turkin käännös kohti Lähi-itää ei välttämättä tuota maalle sen tavoitteiden mukaisia voittoja. 

Osmanien valtakunnan hajoamisen jälkeen moderni Turkin tasavalta pyrki pitkään lähentymään poliittisesti kohti Eurooppaa ja integroitumaan länteen sekä läntisiin arvoihin ja instituutioihin. 

Turkin tasavallan ensimmäisen presidentin ja perustajaisäksikin kutsutun Mustafa Kemal Atatürkin visiona oli luoda maasta sekulaarinen ja demokraattinen kansallisvaltio sekä vapaa ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Tasavallan alkuvuosina 1923–1938 Turkkia hallinneen Atatürkin ulkopolitiikkaa ohjasi ”Rauha kotona, rauha maailmassa” -ajattelu, jolla maa pyrki alueelliseen rauhaan ja stabiliteettiin. 

Atatürkin ulkopolitiikka johti siihen, että 1930-luvulla suurimmasta osasta väestöön ja rajoihin liittyvistä kiistoista Kreikan kanssa päästiin sopimukseen ja yhteistyötä Länsi-Balkanin alueen kanssa kehitettiin. Uuden tasavallan ulkopolitiikka konkretisoitui myös toisen maailmansodan aikana, jolloin Turkki säilyi sodan neutraalina osapuolena, vaikka molemmat blokit painostivatkin sitä saamaan käyttöönsä etenkin sen Mustanmeren ja Välimeren yhdistäviä strategisia salmia.

Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1952 Turkki kuitenkin päätti liittyä Naton jäseneksi ja tätä kautta integroitua yhä vahvemmin länteen. Turkille Nato-jäsenyyden voidaan katsoa olleen luonnollinen askel aikana, jolloin maa yhä visioi laajemmin integroituvansa osaksi eurooppalaista yhteisöä. Lisäksi jäsenyys antoi sille turvaa Neuvostoliiton ajoittaiselta painostukselta. 

Nato-jäsenyyden lisäksi Turkki syvensi maan eurooppalaista integraatiota ja kehitti eurooppalaista turvallisuusarkkitehtuuria osallistumalla Etyjin perustamiseen vuonna 1975 ja luomalla viralliset suhteensa EU:ta edeltäneeseen EEC:hen 1950-luvun loppupuolella. 

Myöhemmin Turkin sisäisten poliittisten ja taloudellisten ongelmien jälkeen vuonna 1999 Turkille myönnettiin EU:n ehdokasmaan asema, ja vuonna 2005 aloitettiin maan jäsenneuvottelut EU:hun liittymiseksi. 

Turkin integraatio eurooppalaiseen yhteisöön vaikuttikin pitkään selkeältä jatkumolta, kunnes Turkin sisäpolitiikka eteni vuosina 2003–2014 pääministerinä toimineen ja vuonna 2014 presidentiksi valitun Recep Tayyip Erdoganin johdolla autoritaariseen ja populististen islamilaisuuden suuntaan. Samalla maan taloudellinen kehitys oli nostanut sen yhdeksi maailman nousevista valloista. 

Vuonna 2018 Eurooppa-neuvosto totesi Turkin alkaneen etääntyä EU:sta, ja sen jäsenyysneuvottelut jäädytettiin.

Viimeisten vuosikymmenien aikana Turkin ulkopoliittinen aktiivisuus onkin kääntynyt Euroopan sijasta kohti Lähi-itää, jossa se on pystynyt hyödyntämään kasvanutta valtaansa ja Erdoganin Turkin uutta islamistisempaa identiteettiä. Lähi-idän alue on Turkille myös sen turvallisuuden kannalta merkittävimpiä alueita. Turkki on viimeisen parin vuosikymmenen aikana pyrkinyt estämään omallakin alueellaan toimivien terroristiryhmien toimintaa ja sovittelemaan Lähi-idän alueen sisäisiä konflikteja. 

Lähi-idässä Erdoganin Turkki on muun muassa antanut poliittista tukeaan Palestiinalle, ollut mukana konflikteissa Libyassa, Syyriassa ja Azerbaidžanissa sekä lähettänyt rauhanturvajoukkojaan Qatariin, Somaliaan ja Afganistaniin. Maa on tehnyt alueella myös merkittäviä taloudellisia sopimuksia, joiden avulla se on päässyt käsiksi muun muassa energiaresursseihin ja infrastruktuuri-investointeihin. Lisäksi sen asevoimat käyttävät useaa sotilastukikohtaa muun muassa Qatarissa ja Somaliassa. 

Lähi-itä tarjoaakin nousevalle Turkille merkittäviä taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia, mutta samalla alueella on huomattavia riskejä. Alueen konfliktiherkkyys, Yhdysvaltojen vetäytyminen alueelta, turvallisuusjärjestyksen epävakaus sekä alueen valtioiden risteävät intressit luovat maaperää uusille pakolaiskriiseille, terroristiryhmittymien kehittymiselle ja jopa laajemmille valtioiden välisille yhteenotoille. Syyrian hallinnon kaatuminen loppuvuodesta 2024, Israel–Palestiina-konflikti ja Iranin ydinohjelma luovat Turkille merkittäviä turvallisuusuhkia ja diplomaattisia haasteita. Lisäksi Turkin täytyy löytää paikkansa muiden alueella toimivien suurten valtojen välissä, joiden intressit risteävät ajoittain voimakkaastikin.

Vaikka Lähi-itä on ollut Turkin ulkopolitiikan kärjessä, Naton jäsenenä Turkki joutuu ottamaan toiminnassaan huomioon myös länsiliittolaisten näkemykset ja turvallisuushuolet. Suurvaltasuhteissaan Turkki on joutunut toimimaan pragmaattisesti. Esimerkiksi Venäjän hyökkäyssodan suhteen Turkki on tasapainoillut Venäjän ja lännen välillä. 

Turkki on muun muassa myynyt Ukrainalle Bayraktar-lennokkeja ja estänyt Venäjän sota-alusten kulun Bosporinsalmen läpi, mutta samaan aikaan säilyttänyt taloudelliset suhteensa Venäjään sekä pitänyt sille ilmatilansa avoimena. Venäjän hyökkäyssodassa Turkki onkin pyrkinyt säilyttämään itsestään neutraalin toimijan kuvaa samalla kun maa minimoinut sodan mahdollisia talousvaikutuksia itselleen. 

Vaikuttaakin siltä, että Turkin asema alueiden välissä antaa sille mahdollisuuden toimia diplomaattisena kanavana ja tasapainottajan roolissa. Asemastaan maa pystyy hyötymään vähintään niin kauan kuin sen liittolaiset tai alueelliset ryhmittyvät eivät haasta sitä ottamaan selkeämpää roolia eri kysymyksissä.

Turkin niemimaan strateginen sijainti Euroopan, Keski-Aasian ja Lähi-idän kohtaamispisteessä tarjoaa Turkille kuitenkin myös merkittävän aseman alueiden välisissä kansainvälispoliittisissa kysymyksissä. 

2000-luvulla Turkin painoarvoa on lisännyt maan talouden hyvä kehitys sekä asevoimien modernisointi. Tähän mennessä Turkki on kasvanut maailman 17:ksi suurimmaksi taloudeksi, ja Euroopan mittakaavassa se on jo seitsemänneksi suurin talous. Turkilla on myös Naton toiseksi suurimmat asevoimat, joiden modernisointiin ja kehitykseen se panostaa voimakkaasti. 

Kasvavasta vallastaan huolimatta Turkki ei kuitenkaan vielä kykene olemaan alueiden välissä kokoaan suurempi toimija, joka pystyisi määrittelemään itsenäisesti alueellisia agendoja, asettamaan omia intressejään muiden yli tai vaikuttamaan itsenäisesti alueelliseen vakauteen. Lähialueillaan se pystyy kyllä hyödyntämään asemaansa ja kasvanutta voimaansa, mutta kauempana Lähi-idässä, Euroopassa sekä Keski-Aasiassa sen täytyy lopulta ottaa huomioon myös muiden suurten toimijoiden intressit.

Niin kauan kuin Turkki haluaa säilyttää asemansa pragmaattisena ja neutraalina osapuolena alueiden välissä, sen lopullinen valta jääkin suurempien toimijoiden tai blokkien intressien alle. 

Turkin talouden kehitys ja asevoimien modernisointi ovat lisänneet maan valtaa, mutta ilman syvempää integroitumista joko Eurooppaan, Keski-Aasiaan tai Lähi-itään maa jää lopulta satunnaiseksi hyötyjäksi alueiden väliin. Kiinnittymällä vahvemmin valitsemaansa alueeseen poliittisesti ja taloudellisesti maa voisi saavuttaa vielä merkittävämmän kansainvälispoliittisen aseman.

Kuvitus: Venla Vehkakoski
Editointi: Enni Levanen