Viholliskuvia ja propagandaa: politiikan arkipäivää nyky-Unkarissa

Unkarin vuotta 2017 on värittänyt kansainvälisestikin huomiota herättänyt poikkeuksellisen räväkkä ja kärjistynyt keskustelu nykyisten hallituspuolueiden Fideszin ja Kristillisdemokraattisen kansanpuolueen (KDNP) ajamista uudistuksista, jotka vievät maata yhä poispäin perinteisten yleiseurooppalaisten arvojen viitekehyksestä. Pääministeri Viktor Orban ja Fidesz hyökkäävät globalismia, Brysseliä ja maahanmuuttajia vastaan trendikkääseen oikeistopopulistiseen tyyliin unkarilaisilla erityisvivahteilla maustettuna. Mallia ja tukea on haettu muun muassa Putinin Venäjältä, jonka suuntaan hallinto on viime vuosina lämmitellyt välejä. Pettymys Euroopan Unioniin on unkarilaisten keskuudessa suuri, sillä jäsenyyden ei olla koettu tuoneen toivottua huimaa elintason nousua eikä läntisen Euroopan uskota ymmärtävän Unkarin tarpeita ja huolia.

Fideszin ilmiömäistä suosiota voi selittää monista eri tulokulmista, mutta poikkeuksellista muihin eurooppalaisiin populistiliikkeisiin verrattuna on poliittisen viestin kulminoituminen hyökkäykseen yhtä ihmistä vastaan. Filantropisti ja miljardööri Györg Soros on Unkarissa tunnettu avokätisistä lahjoituksistaan kansalaisjärjestöille sekä tuestaan avoimen ja liberaalin yhteiskunnan kehittämiseksi (mm. Open Society Foundations). Ironista kyllä, pääministeri Orban on itsekin opiskellut Oxfordissa Soros-stipendillä ja vielä reilu parikymmentä vuotta takaperin nykyiset arkkiviholliset kamppailivat rinta rinnan kommunistista järjestelmää vastaan. Orbanin ensimmäisen epäonnisen hallituskauden seurauksena Fideszin kelkka kuitenkin kääntyi vuosituhannen vaihteessa. Sosiaalidemokraattien johtaman hallituksen ryvettyessä neuvottomana talouskriisin aiheuttamassa epäsuosiossa oli vuoden 2010 vaaleissa tilausta Fideszin ja Orbanin uudelle ja kovemmalle viestille.

Lokakuussa, vain paria viikkoa ennen Unkarin eittämättä politisoituneinta juhlapäivää eli kansannousun 1956 vuosipäivää, Budapestin linja-autopysäkit ja lyhtypylväiden mainostaulut täyttyivät hallituksen uudesta anti-Soros -kampanjasta. Kampanja on jatkoa kesällä nähtyyn Soroksen vastaiseen, koko maan laajuiseen poliittiseen vainoon (ks. kuva). Keväällä 2018 järjestettäviä vaaleja kohden Soroksen vastainen retoriikka on kärjistynyt. Alkusyksystä hallitus väitti ”Brysselin” olevan täysin Soroksen vaikutuksen alaisena ja Euroopan komission ajavan Soros-suunnitelmaksi kutsuttua salajuonta. Hallituksen mukaan Soros-suunnitelman (unkariksi Soros-terv) pyrkimyksenä on tuoda Eurooppaan miljoona pakolaista ja pakottaa EU:n jäsenmaat käyttämään suunnattomia summia pakolaisten kotouttamiseen. Syksyn aikana niin Unkarin poliisi kuin Fideszin oma komissaari Tibor Navracsics ovat julistaneet Soros-suunnitelman hölynpölyksi, mutta se ei näytä Orbanin kampanjaa huojuttavan.

Koko Soros-kampanja näyttää tähtäävän Fideszin intressejä myötäilevän narratiivin rakentamiseen. Media on lähes täysin hallituksen kontrolloima ja sen avulla äänestäjät pelotellaan uskomaan yhteiseen viholliseen, jota kohtaan tunnetaan jaettua vastenmielisyyttä. Propaganda näyttää myös uppoavan: lokakuisen 444.hu– sivuston tuottaman kyselytutkimuksen mukaan 49% unkarilaisista pitää pakolaisia ja 32% Györg Sorosta ”suurena uhkana” Unkarille. Huolestuttavinta Fideszin poliittisessa viestissä on sen perustuminen käsitykselle, jonka mukaan unkarilaisten turvallisuus ja pakolaisten ihmisoikeuksien turvaaminen ovat toisensa kauttaaltaan pois sulkevia skenaarioita. Maahanmuuttajat nähdään ainoastaan uhkana ja kulueränä unkarilaisille, eikä muita mahdollisuuksia tai maahanmuuton potentiaalisia positiivisia vaikutuksia edes vaivauduta harkitsemaan. Tätä taipumusta voisi kuvailla vaikkapa pakolaistaloustieteeksi: taloustieteestä tuttu nollasummapelin rationaliteetti omaksutaan suoraan sosiaalipoliittiseen argumentointiin. Retoriikka ei ole tämän päivän Euroopassa harvinaista, mutta työttömyyden ja huonon taloustilanteen riivaama Unkari on poikkeuksellisen hedelmällistä maaperää yksinkertaistetulle sanomalle.

Kuva: Kyselytutkimus 444.hu

Kansainvälisten suhteiden näkökulmasta on mielenkiintoista seurata, kuinka Euroopan Unioni reagoi Unkarin kehitykseen. Yksi askel kohti kiristyneempiä välejä nähtiin alkusyksystä, kun Euroopan Parlamentin budjettikontrollikomitea lähetti delegaation Unkariin selvittämään, mihin EU-tukia on maassa käytetty. Vaikka komitean jäsenet vakuuttivat kyseessä olleen vain rutiinikäynti, herätti vierailun ajoittuminen vaalitalven kynnykselle närää. Esimerkiksi Orbanin henkilöstöpäällikkö János Lázár pyysi selvityksen lykkäämistä vaalien jälkeiseen aikaan. Laaja korruptio on herättänyt epäilyjä EU-tukien valumisesta hallituksen kummallisiin projekteihin (kuten kaksi miljoonaa euroa veronmaksajien rahaa syöneeseen Orbanin kotikaupunkiin rakennettuun pienoisrautatiehen) ja suoraan hallituksen ystävien taskuihin mehukkaiden julkisen sektorin hankintadiilien muodossa. Hallituksen ”Brysselin” vastainen retoriikka särähtää korvaan, sillä maa on unionin toisiksi suurin nettosaaja ja peräti kuusi prosenttia sen bruttokansantuotteesta on suoraan EU-tukien ansiota. Orban käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi, joka koettelee jatkuvasti rajojaan, vaikka tietää olevansa riippuvainen elättäjistään.

Vaikka Fidezsin Soroksen ja Brysselin vastaisessa kampanjassa on ehkä enemmän kyse raflaavasta kampanjaretoriikasta kuin todellisesta uskosta salaliittoihin, Unkarin johto pelaa uhkapeliä maansa tulevaisuudesta kansalaistensa kustannuksella. Viholliskuvien ja negatiivisen toisentamisen viljely on vaarallista ja vastuutonta. Toisennettua ja epäinhimillistettyä vihollista kohtaan on helpompi oikeuttaa väkivaltaisten poikkeusratkaisujen käyttöä, oli sitten kyseessä syrjivä lainsäädäntö tai opposition hiljentäminen. Orbanin ihailema ”illiberaali demokratia” tuotetaan pelottelemalla unkarilaiset uskomaan, että soroslaiset, globalistit ja muut ulkoiset kauhut uhkaavat yhteiskunnan järjestystä. Samanaikaisesti julistetaan, että vain Fideszin vallassa pysyminen ja poliittisen liikkumavaran kutistaminen kriittisiltä ääniltä suojelee Unkarin intressejä. Monet unkarilaiset eivät yhdy täysin Orbanin linjaan, mutta vaihtoehtojen puutteessa hyväksyvät ylilyönnit kaikessa hiljaisuudessa.

Lokakuun 23. päivänä eli vuoden 1956 kansannousun vuosipäivänä kuljin läpi sateisen harmaan Budapestin ja ihmettelin kaupungin rauhallisuutta. Juhlapäivää ovat perinteisesti sävyttäneet eri poliittisten tahojen ja kansanliikkeiden raivokkaiksi äityneet mielenosoitukset, joista ei nyt näkynyt juuri jälkeäkään. Liekö kurja sää vai lopullinen turhautuminen nykyiseen politiikkaan lannistanut unkarilaiset? Vai onko tultu siihen pisteeseen, että jopa rauhanomainen protestointi hallitusta vastaan voidaan mediakontrollin avulla kääntää yhteiskuntarauhaa uhkaavaksi huliganismiksi? Keväiset vaalit tulevat näyttämään, kuinka vahvasti Unkarin tulevaisuus Euroopassa on sinetöity Orbanin viitoittamalle polulle. Toisaalta on kutkuttavaa seurata, vastaako metsä kuten sinne huudetaan. Vaateita kovemmasta Unkari-politiikasta on viime vuosien aikana esitetty taajaan. Viimeisimpänä Saksan entinen valtiovarainministeri Hans Eichel vetosi Euroopan komission presidentti Jean-Claude Junckeriin Unkarin EU-tukien väliaikaiseksi jäädyttämiseksi. Lisääkö EU painetta Unkarille esimerkiksi pakolaisten vastaanottamiseen liittyen vai jätetäänkö Orban kumppaneineen rauhaan konfliktin kärjistymisen pelossa?

Juulia Heikkinen 
Kirjoittaja on FAIA:n hallituksen jäsen ja maailmanpolitiikan tutkimuksen opiskelija, joka viettänyt syksyn vaihto-oppilaana Unkarissa.